Sunnuntaiaamu Dublinissa valkenee kuten eilenkin: hitaasti. Isantamme saa meidat tuntemaan syyllisyytta lusmuilustamme ja yoaikaan painottuneesta elamastamme, joten lahdemme hoitamaan turistinvelvollisuuksiamme Guinnessin vanhalle panimolle. Oluentekoprosessi ei ole minusta maailman mielenkiintoisin asia, eika vasyneisiin aivoihin tunnu muutenkaan tarttuvan yhtikas mitaan. Olut maistuu minusta vielakin kasittamattoman pahalle, eika toisesta "ilmaisesta" tuopista tule juotua puoliakaan, vaikka Kalja-Paananen parhaansa yrittaakin. "Tunnen kauheeta syyllisyytta siita juomatta jaaneesta kaljasta." Joudumme kiirehtimaan kotiin puolijuoksua ehtiaksemme syomaan. Hare Krishna -liikkeen yllapitamasta kasvisravintolasta saa nelja mahaa tayttavan ruoka(vuori)lautasellisen vaivaisella kahdellatoista eurolla. Melkein jumitumme katsomaan huonoimpia Euroviisuvideoita, mutta Dropkick Murphys voittaa kuitenkin. Keikka on jarjettoman hyva, paidattomat irlantilaismiehet varsin villeja ja loppukin yleiso sekaisin viimeistaan Johnny I Hardly Knew Ya -biisin kohdalla. Ennen kotiinmenoa on kaytava viela yksilla ja kotona sohvilla lojuessamme puimme maailman vaaryyksia.
Olen saanut vastauksia ja nyt minulla on sohvat seka Waterfordista etta Corkista. "Jes, mulla on tulevaisuus - ainaki seuraavaks kolmeks paivaks!" Matkalaukun saa juuri ja juuri kiinni, kun riittavasti kiroilee ja kayttaa vakivaltaa. Sita bussille raahatessani paatan taman olevan tasantarkkaan viimeinen kerta, kun me matkustamme yhdessa. Tuurihaukka-Paanasella on jalleen onni matkassa, eika seitsemasta liikakilosta veloiteta mitaan. "Kiitos mahtavista kolmesta kuukaudesta." Ystavan jattaminen matkasta surettaa. Mita mina nyt teen? En loyda kirjastoa ja aikani ympariinsa vaelleltuani paadyn elokuvateatteriin. En tiennyt Les Miserablesin olevan musikaali ja jatkuvaan lauluun tottuminen vie hetken. Nayttelijat ovat hyvia, mutta tarinasta osa hairitsee. Yksin elokuvissa on helppo itkea.
Palatessani takaisin kadulle, mieleni tuntuu jotenkin tyynelta. Rauhallisen onnelliselta. Kavelen ihmisjoukon seassa ja heitan katusoittajalle kolikoita. Kayn kahvilassa kaakaolla ja kirjoittamassa postikortteja. Ulkona on jo pimeaa, loydan Temple Barille helposti ja huomaan kavelevani punaisia pain varsin sulavasti, kuin kunnon irlantilainen ainakin. Jade ei ole kotona, mutta ylimaaraisen korttelikierroksen jalkeen ostun alaovelle yhta aikaa Benin kanssa. Han puhuu tyttoystavastaan, satojen eurojen viineista ja lahitulevaisuudensuunnitelmista. Cormac lahtee ultimatetreeneihin ja minua harmittaa, etten ehdi nakemaan Anthonya lainkaan. Isantani palatessa takaisin han esittelee kuvia matkaltaan Kiinasta. Mina loydan kiinalaisilta ostamani puhelimen laturin pussista pienen ravun, eivatka maailman epakohdat ratkea viela tanaankaan.
Syon aamiaista Temple Bar Squarelle tuijotellen (toistaiseksi) viimeista kertaa. Cormac heraa jalleen myohassa ja hyvastit ovat nopeat. Yopaikka on kuulemma taattu seuraavallakin visiitilla. Minulla on ylimaaraista aikaa ja paatan siivota keittion kiitokseksi ennen lahtoani. Bussiasema loytyy ja osun oikeaan linja-autoonkin. On hammentavaa, miten minusta ei tunnu yhtaan miltaan. Bussissa torkkuminen on aina yhta helppoa. Pidan siita, miten ei ole kiire mihinkaan, ei tarvetta paasta perille ja voin vain tuijotella ohitse vierivia maisemia antaen mielen vaeltaa.
Lewis loytaa minut Waterfordin bussiasemalta, vaikka olenkin saapunut etuajassa. Puheliaan pojan ulosantiin on keskityttava lujasti, silla aksentti on voimakas. Tyyppi on energinen, puhelias, suorasukainen ja mina pidan hanesta. Tilava ja kotoisa kamppa on kaupungin keskustassa. Me juttelemme hyvantekevaisyydesta, taloustilanteesta, tyottomyydesta ja han kertoilee reissuistaan Hollantiin, Ruotsiin, Thaimaaseen ja Laosiin. Lewis on maalari ja hanen samassa asunnossa asuva isoveljensa on kuvanveistaja. En ymmarra heidan keskinaista kommunikointiaan juuri lainkaan, mutta he intoutuvat kertomaan kotikaupunkinsa varikkaista hahmoista. Tama talo on kuulemma rakennettu vanhan hautausmaan paalle ja Lewis uskoo nahneensa aaveen kerran. Ystavaporukka on melko hiljaista - pojat ovat nimittain selvinpain. Pubin peralla istuu joukko soittajia, nuoria ja vanhoja. Suloisia kiharapehkoja on monet. Kaikki tuntevat toisensa, eika tupakkaterassilla ole hiljaista hetkea. Siella kerrotaan vitseja, joista mina en tajua puoliakaan. Nauran silti. Vanhat herrat luulevat minua parhaillaan kitaran varressa haaraavan Lewisin morsioksi ja juttelevat kaikenmoista. Pubin mennessa kiinni jatkamme toiseen. Minun pitaisi kuulemma hankkiutua katsomaan hurling-matsia, eika liftata, ei varsinkaan yksin. Kiertolaisten kerrotaan olevan petollista vakea. Lansirannikon pitaisi olla upeaa seutua ja joku mies kehuu suomalaisia vieraanvaraisimmaksi kansaksi ikina. Ilo kuulla, etta meista on moneksi. Veljeksista nuoremman mentya nukkumaan, katsomme vanhemman kanssa jotakin lievasti kummallista kanadalaista elokuvaa. Hanen kasivarteensa on tatuoitu Patrick. Saisin kuulemma jaada toiseksikin paivaksi, jos vain tahtoisin.
Paanasella on minua ikava. Minullakin sita. Joudun tyytymaan jaakylmaan suihkuun, silla en selvastikaan tieda oikeita taikasanoja lamminta vetta saadakseni. Paatan jaada toiseksikin paivaksi - miksi en? Kirjaston koneet ovat huonoja ja yhtaan minkaan aikaan saaminen on hankalaa. Uppoan tatuointikirjoihin. Illallistan lihaa, koska tarjotaan, eika naudanliha maistu miltaan vielakaan. Lewis lahtee jatkamaan etakurssinsa parissa ahertamista ja mina jaan katsomaan Isakin ja myohemmin paikalle saapuvan Rayn kanssa ensin jotakin spagettilankkaria, jossa Clint Eastwood on viela nuori ja rypyton, ja The Guardia. Sitten siirrymme Chrisin luo, jossa vierailimme edellisenakin iltana. Corkissa ihmiset olisivat kuulemma mukavia, mutta hyvin vaikeaselkoisia ja minulle annetaan puhelinnumero. "Call Ryan. He's crazy. But in a nice way!" Tunnelma nousee poikien veren alkoholipitoisuuden myota ja baariin ehditaan viela yksille. Minulle halutaan nayttaa Irlannin synkasta menneisyydesta kertovaa elokuvaa, johon en enaa pysty keskittymaan. Isak puhuu kansansa kokemasta epaoikeudenmukaisuudesta palavalla tunteella, mutta minun on tuotettava hanelle pettymys ja annettava periksi unelle.
Olen saanut vastauksia ja nyt minulla on sohvat seka Waterfordista etta Corkista. "Jes, mulla on tulevaisuus - ainaki seuraavaks kolmeks paivaks!" Matkalaukun saa juuri ja juuri kiinni, kun riittavasti kiroilee ja kayttaa vakivaltaa. Sita bussille raahatessani paatan taman olevan tasantarkkaan viimeinen kerta, kun me matkustamme yhdessa. Tuurihaukka-Paanasella on jalleen onni matkassa, eika seitsemasta liikakilosta veloiteta mitaan. "Kiitos mahtavista kolmesta kuukaudesta." Ystavan jattaminen matkasta surettaa. Mita mina nyt teen? En loyda kirjastoa ja aikani ympariinsa vaelleltuani paadyn elokuvateatteriin. En tiennyt Les Miserablesin olevan musikaali ja jatkuvaan lauluun tottuminen vie hetken. Nayttelijat ovat hyvia, mutta tarinasta osa hairitsee. Yksin elokuvissa on helppo itkea.
Palatessani takaisin kadulle, mieleni tuntuu jotenkin tyynelta. Rauhallisen onnelliselta. Kavelen ihmisjoukon seassa ja heitan katusoittajalle kolikoita. Kayn kahvilassa kaakaolla ja kirjoittamassa postikortteja. Ulkona on jo pimeaa, loydan Temple Barille helposti ja huomaan kavelevani punaisia pain varsin sulavasti, kuin kunnon irlantilainen ainakin. Jade ei ole kotona, mutta ylimaaraisen korttelikierroksen jalkeen ostun alaovelle yhta aikaa Benin kanssa. Han puhuu tyttoystavastaan, satojen eurojen viineista ja lahitulevaisuudensuunnitelmista. Cormac lahtee ultimatetreeneihin ja minua harmittaa, etten ehdi nakemaan Anthonya lainkaan. Isantani palatessa takaisin han esittelee kuvia matkaltaan Kiinasta. Mina loydan kiinalaisilta ostamani puhelimen laturin pussista pienen ravun, eivatka maailman epakohdat ratkea viela tanaankaan.
Syon aamiaista Temple Bar Squarelle tuijotellen (toistaiseksi) viimeista kertaa. Cormac heraa jalleen myohassa ja hyvastit ovat nopeat. Yopaikka on kuulemma taattu seuraavallakin visiitilla. Minulla on ylimaaraista aikaa ja paatan siivota keittion kiitokseksi ennen lahtoani. Bussiasema loytyy ja osun oikeaan linja-autoonkin. On hammentavaa, miten minusta ei tunnu yhtaan miltaan. Bussissa torkkuminen on aina yhta helppoa. Pidan siita, miten ei ole kiire mihinkaan, ei tarvetta paasta perille ja voin vain tuijotella ohitse vierivia maisemia antaen mielen vaeltaa.
Lewis loytaa minut Waterfordin bussiasemalta, vaikka olenkin saapunut etuajassa. Puheliaan pojan ulosantiin on keskityttava lujasti, silla aksentti on voimakas. Tyyppi on energinen, puhelias, suorasukainen ja mina pidan hanesta. Tilava ja kotoisa kamppa on kaupungin keskustassa. Me juttelemme hyvantekevaisyydesta, taloustilanteesta, tyottomyydesta ja han kertoilee reissuistaan Hollantiin, Ruotsiin, Thaimaaseen ja Laosiin. Lewis on maalari ja hanen samassa asunnossa asuva isoveljensa on kuvanveistaja. En ymmarra heidan keskinaista kommunikointiaan juuri lainkaan, mutta he intoutuvat kertomaan kotikaupunkinsa varikkaista hahmoista. Tama talo on kuulemma rakennettu vanhan hautausmaan paalle ja Lewis uskoo nahneensa aaveen kerran. Ystavaporukka on melko hiljaista - pojat ovat nimittain selvinpain. Pubin peralla istuu joukko soittajia, nuoria ja vanhoja. Suloisia kiharapehkoja on monet. Kaikki tuntevat toisensa, eika tupakkaterassilla ole hiljaista hetkea. Siella kerrotaan vitseja, joista mina en tajua puoliakaan. Nauran silti. Vanhat herrat luulevat minua parhaillaan kitaran varressa haaraavan Lewisin morsioksi ja juttelevat kaikenmoista. Pubin mennessa kiinni jatkamme toiseen. Minun pitaisi kuulemma hankkiutua katsomaan hurling-matsia, eika liftata, ei varsinkaan yksin. Kiertolaisten kerrotaan olevan petollista vakea. Lansirannikon pitaisi olla upeaa seutua ja joku mies kehuu suomalaisia vieraanvaraisimmaksi kansaksi ikina. Ilo kuulla, etta meista on moneksi. Veljeksista nuoremman mentya nukkumaan, katsomme vanhemman kanssa jotakin lievasti kummallista kanadalaista elokuvaa. Hanen kasivarteensa on tatuoitu Patrick. Saisin kuulemma jaada toiseksikin paivaksi, jos vain tahtoisin.
Paanasella on minua ikava. Minullakin sita. Joudun tyytymaan jaakylmaan suihkuun, silla en selvastikaan tieda oikeita taikasanoja lamminta vetta saadakseni. Paatan jaada toiseksikin paivaksi - miksi en? Kirjaston koneet ovat huonoja ja yhtaan minkaan aikaan saaminen on hankalaa. Uppoan tatuointikirjoihin. Illallistan lihaa, koska tarjotaan, eika naudanliha maistu miltaan vielakaan. Lewis lahtee jatkamaan etakurssinsa parissa ahertamista ja mina jaan katsomaan Isakin ja myohemmin paikalle saapuvan Rayn kanssa ensin jotakin spagettilankkaria, jossa Clint Eastwood on viela nuori ja rypyton, ja The Guardia. Sitten siirrymme Chrisin luo, jossa vierailimme edellisenakin iltana. Corkissa ihmiset olisivat kuulemma mukavia, mutta hyvin vaikeaselkoisia ja minulle annetaan puhelinnumero. "Call Ryan. He's crazy. But in a nice way!" Tunnelma nousee poikien veren alkoholipitoisuuden myota ja baariin ehditaan viela yksille. Minulle halutaan nayttaa Irlannin synkasta menneisyydesta kertovaa elokuvaa, johon en enaa pysty keskittymaan. Isak puhuu kansansa kokemasta epaoikeudenmukaisuudesta palavalla tunteella, mutta minun on tuotettava hanelle pettymys ja annettava periksi unelle.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kerro.