Siirry pääsisältöön

Uudestavuodesta

Vaeltaja-Paananen loytaa vaelluskengat ja mina rinkan. Tervetuloa tulevat seikkailut. Joulukuusi riisuutuu ja koristeet pakataan jalleen laatikoihin vuodeksi. Blue Loonin pukukoodi mietityttaa. Eroottisessa asussa sisaan paasee vaivaisella vitosella, muodollisesti pukeutuneelle maksu on kympin ja tavalliset tallaajat joutuvat pulittamaan kahden kympin verran. Kenenka eroottisesta tassa nyt sitten oikein puhutaan? Me paadymme muodolliseen meininkiin.

Kyytimme on taas ajoissa ja tuo sitapaitsi mukanaan viiksivalikoiman. Jes! Kaymme poimimassa Miken mukaamme ja ajelemme kohti uudenvuodenjuhlia ilotulitusten varittaessa taivasta. Teiden varret ovat tayttyneet autoista, joiden sisuksista ihmiset ihailevat taivaalle ammuttavia valopallorykelmia. Tuttuun tapaan muut menevat sisaan ensin ja me jaamme Toddin - siis Grey Foxin - kanssa odottamaan reitti selva -koodia. Minakin paasen sisalle ongelmitta, vaikka viikseni hammentavat portsaria ja ehdin jo jannittaa. Televisiossa newyorkilaiset intoilevat jostakin lasisesta valopallosta, kunnes kanava vaihtuu pehmopornoon. Paljaat naiselliset ruumiinosat vievat pojilta keskittymiskyvyn taysin.

Tanssilattian tyhjyys ei haittaa seuruettamme, kuten ei huono musiikkikaan. Cotton Eye Joe nostattaa tunnelmaa ja Gagnam Stylea tanssitaan korealaisten miesten kanssa, jotka vaittavat itse olevansa Gagnamista. Vuoden vaihtuessa juodaan kuohuviinia ja ammutaan paukkuserpentiinia. Mina ja Paananen teemme toistemme uudenvuodenlupaukset: mina lupaan palata Suomeen huhtikuuhun mennessa ja Isanta-Paananen lupaa majoittaa minua luonaan juuri niin kauan, kuin tahdon siella olla. Sovittu!


Tanssi jatkuu, vaikka musiikki ei parane. Kuuma tulee ja kun kaymme ulkona vilvoittelemassa, hurraan Willille, joka laittaa Riehu-Paanasta lumipenkkaan. Oikein! Vahingossa huomaan murehtivani jotakin sanomatta jaanytta, vaikka tiedan moisen olevan turhaa. Ehka opin viela joskus. Baari menee kiinni jo kahdelta, mutta se ei edes tunnu minusta liian aikaiselta. En vielakaan ymmarra, miksi tanssiminen nayttaa nykyaan usein lahinna vaatteet paalla suoritetulta parittelulta.

Jarjetonta. On taas jo seuraava vuosi. Olen ollut matkalla yli viisi kuukautta. Viisi kuukautta! Ja lahden taalta viikon paasta. Viikon! Pitaisi lopettaa tama ajan kanssa elaminen heti, silla eihan siita ole kuin harmia ja paanvaivaa. Loydan kotiin viemisiksi toivotut hupparit ja Alykko-Paanasella valahtaa. Paatamme hanen kuljettavan ylimaaraisen matkalaukun mukanaan Suomeen sen sijaan, etta lahettaisimme sen jarjettoman kalliina postipakettina. Miksemme ole moista tajunneet aiemmin? Kolmen naisen voimin suoritamme varsin kattavan siivouksen alta aikayksikon. Rokki soi, kun Kokki-Paananen ja Chris askartelevat itsetehtyjen tacojen parissa niin kauan, etta nalka sen kuin yltyy yltymistaan.

Angry Ethan kutsuu meidat Marliniin, jossa on avoimen mikin ilta. Pienen vaarinymmarryksen jalkeen ajelemme sinne Scoutilla ja mina jaan taas autoon odottelemaan reitin selviamista. Koodi tulee yllattavan pian, silla ovella ei ole portsaria. Loydan Paanasen, Ethanin, Miken ja uuden tuttavuuden nurkkapoydasta. Steve on kotoisin Kiinasta ja opiskelee taalla kolmatta vuotta. Jalleen kerran paasen selventamaan, etta ei, suomalaiset eivat olleet viikinkeja, emme itse asiassa kuulu Skandinaviaan, eika suomen ja ruotsin kielilla ole muutamia lainasanoja lukuunottamatta mitaan tekemista keskenaan.

Musiikinnalkaiset me tahdomme siirtya sinne, missa paikalliset muusikonalut (ja -jatkeet) esittelevat taitojaan. Steve, joka aiemmin kertoi haaveilevansa stand up -koomikon urasta, kertoo minulle vitseja, jotka eivat naurata. En edes ymmarra niiden olevan vitseja, eika se tassa tapauksessa taatusti johdu mahdollisista puutteista englanninkielentaidoissani. Joko minun huumorintajuni ei ole pelkastaan huono, vaan olematon, tai sitten Steven ei kannata jattaa koulua kesken ja lahtea luomaan lavakoomikon uraa. Veikeanoloisella mutta epavarmalla tytolla on hino aani ja hanen poikaystavansa nayttaa laulaessaan hammentavan kiehtovalta. Kadehdittavan komeat henkselit omaava pannukakkumies tanssii Kennyn siirappisten rakkauslaulujen tahtiin ja Jeesuspartainen hippimies vakuuttaa. Ethan paasee kyydilla kotiin ja Ilonpilaaja-Mikkola tahto jatkoilun sijaan kotiin nukkumaan.


Chris pakkaa moottorikelkat kyytiin, Debs ottaa loppupaivan vapaaksi toista ja niin me lahdemme Salchaan. Jo kelkkojen aanenvoimakkuus pelottaa Nosso-Paanasta, joka ei ole moisen kyydissakaan ollut kuin kerran elamassaan. Minua innostuttaa, eika kelkka tunnu alkuunkaan vieraalta, toisin kuin kuvittelin. Paasemme joelle ja ajelemme letkassa, aluksi hitaammanpuoleisesti. Kyparat olivat jaaneet jonnekin ja edellisen kelkan pollyttama lumi tuntuu kurjalta silmissa. Tata vuosimallin -81 Ski-Dota ei ole tehty kuskille, jolla on pieni kasi ja lyhyt peukalo. Samansuuntaisena kasvavana kayrana nousee vauhdin myota myos hauskuus. Moykyt irrottavat minut penkista ja minua naurattaa. "Maa kuolin ainaki kaheksantoista kertaa ja itkettaa ja ja ja..." Pikkuhiljaa Pelkuri-Paananenkin kuitenkin oppii nauttimaan menostaan. Hurjastelemme ympariinsa ehka tunnin verran, en tieda. Nurja puoli kovassa vauhdissa on se, etten ehdi katselemaan ymparilleni lainkaan. Teddy on liian fiksu juostakseen kelkkojen perassa edestakaisin ja mina liian tyhma tajutakseni, ettei Hurja-Paanasen kelkan peralootassa takaperin matkustaminen ole valttamatta maailman paras idea.

Iltasella lahdemme vierailulle Stephanien luo, silla han ei paivemmalla ollut kotona sovitusta huolimatta. Kylassa on myos Melanie vauvojensa kera. Han vaikuttaa parjaavan yllattavan hyvin, mista olen iloinen. Talo on tilava, avara ja valoisa. Varsin siistikin, erityisesti takalaisella mittapuulla. Ei minusta siltikaan velkavankeuden arvoinen.

Paasen vihdoin penkomaan Chrisin LP-kokoelmaa. Loydan sielta liikaa taytetta matkalaukkuuni. Loimienpesu-urakka hoituu varsin lyhyessa ajassa, kun haalimme kayttoomme kaikki Laundromatin tehdaspesukoneet. Poydan aaressa veistaan teroittava mies ahdistaa Pelkuri-Paanasta. Vahan risteyksessa luisua ottava Scout saa hanet kiljumaan. Seuraavassa risteyksessa saamme puolestamme takanaolijat hermostumaan liukastellessamme paikallamme niin, etta valo ehtii vaihtua takaisin punaiseen, ennen kuin kukaan paasee liikkumaan yhtaan mihinkaan.

Will on kaynyt tatuoimassa kasivartensa ja tulee noutamaan meidat. Vakuutan hanet halustani toimia designated driverina ja paasen kuin paasenkin Jeepin rattiin. Puolen vuoden automaattivaihteisten jalkeen oletin manuaalin tuntuvan haasteista suurimmalta, mutta hyvinhan se sujuu. Todd on paassyt muuttamaan meille jo tutuksi kayneen tien varteen. Hanen mokkinsa on kompakti ja kotoisa. Poimimme mukaan myos Miken ja suuntaamme Esteriin. The Golden Eagle on kuulemma baari, jonka hipeista, sosialisteista, lesboista ja muusikoista koostuva asiakaskunta on seudun mielenkiintoisinta. Michael Jacksonia soi paljon ja me pelaamme huojuvaa tornia kaksi tuntia, ehka enemmankin. Pelin tiimellyksessa kaatuu kalja jos toinenkin - itsekin onnistun kaatamaan yhden syliini. Palikat puhuvat Willille ja mina ja Todd joudumme jakamaan ykkossijan, silla molemmat kaadamme tornin vain kerran.

Baaritiskilta kuuluva musisointi houkuttelee meidat lahemmas. Lyhyttukkaisella, kitaraa soittavalla naisella on kaunis ja persoonallinen aani. Han soittelee laulun toisensa peraan, kun Todd kehuu kassakoneena toimivaa 80-luvun tietokonetta. Rahalaatikossa ei ole lukkoa ja baarimikko on rempsea nainen, joka vaikuttaa hirvittavan hyvalta tyypilta. Kitara lahtee keirtoon, Todd innostuu saamastaan taustalaulusta ja Mike esittaa oman improvisoidun kappaleensa, joka koostuu niista ainoasta kahdesta soinnusta, jotka han osaa. Ihmisia baarissa ei enaa ole meidan seurueemme, muusikkonaisen ja baarimikon lisaksi kuin saksalainen mies, Hans nimeltaan. "Minusta sinun pitas laulaa sita Atletico Kumpulaa." Minua alkaa jannittaa hurjasti. Pyydan kuitenkin kitaran, enka muista sointuja, mutta internetin ihmemaailmasta nekin lopulta loytyvat. Kun valjakkokoirakeskustelu alkaa kiertaa kehaa ja Will torkkua tuolissaan, on aika lahtea. Kaikki muut taitavat loytaa tiensa lumipenkkaan, paitsi mina. Kerrankin nain pain.


Juuri kun olen valmistautumassa jattamaan Mikea kyydista, naen peruutuspeilista tutut, vilkkuvat valot. Poliisi. "Oh fuck this shit." Kuuliaisesti pysahdyn ja alan henkisesti valmistautumaan puheluun, jossa kerron Debbylle, etta minut on pidatetty. Poliisiseta keraa meidan kaikkien henkilollisyyspaperit ja utelee, miksei minulla ole kansainvalista ajolupaa. "I was told this is valid," selitan kirkkain silmin yrittaen nayttaa mahdollisimman viattomalta. "I can smell beer. I have to ask you to step out of the car." Jo valmiiksi vessahatainen mina olen jo lahella housujeni kastelemista. Taristessani ulkona pakkasessa en voi olla miettimatta sita, miten syylliselta mahdankaan nayttaa juuri nyt. Ilmeisesti vastaan kuitenkin kaikkiin kysymyksiin oikein ja huumesilmani lapaisevat poliisisedan sormenseuraamistestin, silla paasemme jatkamaan matkaa. Mina olen kylla edelleen taysin varma siita, etten ole ajellut pitkat paalla toisin kuin herra poliisi vaitti ja Mike vannoo kirjoittavansa valituskirjeen. Minun on lainattava Toddin ulkohuussia ja jotenkin se johtaakin meidat sisalle. Todd esittelee meille jateasemalta loytamansa lipastoa, jonka sisuksista loytyy valokuvia, mekkoja, kondomeja, lastenvaatteita, kirjeita, puhelimia, laskuja, radiopuhelin ja laakarinraportti vuodelta 1994, jonka mukaan -57 syntyneella miehella on syovan lisaksi vaimo, kaksi lasta ja tapana poltella pilvea aina silloin talloin. Huumekatkoa lipastosta ei kuitenkaan loydy ja sen omistajan kohtaloa voimme vain arvailla. "It's probably haunted. You better check on me every couple days. Just in case."

Muuttuneista lounassuunnitelmista huolimatta saamme kuin saammekin Stephanien suunnilleen ajoissa manikyyriin. Nuori tyontekija kysyy, etta eivatkos suomalaiset olekin irlantilaisten jalkelaisia. Jaakarhuihin ja igluihin liittyvat kysymykset ovat jo tuttuja, mutta tata en ole ennen kuullutkaan. Vai etta irlantilaisten jalkelaisia... Stephanie puhuu siita, miten tahtoisi lahtea kaymaan Uudessa-Seelannissa. "A couple of years after we get married," vastaa han, kun kysyn milloin. Pelkaan pahoin, etta juuri suorittamansa talonosto-operaation jalkeen hanella ei ole rahaa mihinkaan ylimaaraiseen, ei valttamatta edes kaikkeen valttamattomaan. Tyttorukalla ei taida olla minkaanlaista kasitysta tilanteesta, johon han on itsensa laittanut. Kun Steph saa ruokaa sisaansa, ei puhetulva katkea enaa millaan. Istumme autossa kotipihassa yli tunnin, kun hanella tuntuu olevan loputtomasti asiaa. Tytto aityy myos harmittelemaan sita, etta lahdemme niin pian. Mita sita enaa harmittelemaan, se on myohaista nyt. Illallisella Vallatassa nostamme maljat meille. Kukaan ei onneksi itke - viela.

Paasemme Moose Mountainille ja minua pelottaa. Lumilautailu ei viime kerralla ottanut onnistuakseen ollenkaan. Varmistan, etta Paananen osaa sitten oikeanlaiset hautajaiset minulle jarjestaa. "Mun pitaa nyt vaan muistaa keskittya siihen, etta kuolema on kivulias, jos tarrautuu elamaan liikaa. Taytyy siis antautua ja hyvaksya se, mika tulee." Hankalan alun jalkeen alan pikkuhiljaa paasta jyvalle. Rautahermo-Paananen yllattaa karsivallisyydellaan ja minullahan onkin hauskaa. Todd on myos omaksunut ohjaajan roolin ja neuvoo Stephanien Chrisia silloin talloin minuakin kannustaen. Debs jattaytyy joukosta evastauon jalkeen. Me emme tajua mista tutunnakoinen mies on tuttu ja Raivo-Paananen on jo valmis murhaamaan taman. Opin koko ajan, kaadun vahan valia ja nauran paljon. Pulkkailut jaivat ehka pulkkailematta, mutta minun tulee laskettua pyllymakea ihan riittavasti koko talven tarpeiksi.

Kun olen laskenut rinteen neljasti ja vihdoin oivaltanut kaantymisen alkeet, annan periksi vasyneille jaloilleni ja jaan sivuun. Istumme Debbyn kanssa autossa suomalaista musiikkia kuunnellen. Muidenkin vihdoin luopuessa laudoistaan kayn kutsumassa hyvasteihin jo valmistautuneet pojat illalliselle Debsin ehdotuksesta. He tulevat, kuten sovittu ja Chris vaikuttaa olevan hyvillaan saadessaan kertoilla hurjia tarinoitaan. "I used to be angry at everything, but now I don't really care anymore." Minusta Chris on vielakin hirvittavan vihainen ja se surettaa minua kovasti. Mita iloa on katkeruudesta? Paananen voittaa jatsin ylivoimaisesti ja kun Chris kasketaan nukkumaan, me lahdemme Willin luo elokuvailtaa viettelemaan. Vasymys tulee pian ja on aika hyvastella Will, jolle olen luvannut loytaa jonkun kivan suomalaisen tyton, sitten kun han tulee luonamme kaymaan. (Onko tarjokkaita?) "You'll always have a place in Finland." Todd kertoo tulevaisuudensuunnitelmistaan ohjelmoinnin parissa. Toivon hanellekin hirvittavasti hyvaa. Ihmisten hyvasteleminen on vaikeaa ja kummallistakin, kun ei itse ole edes kasittanyt olevansa todella lahdossa.


Debs vie meidat koiravaljakkoajelulle. Oppaamme Tobien on mukavannakoinen mies, joka on alunperin kotoisin Saksasta ja ollut joskus toissa Muoniossa ja Ruotsin Kiirunassakin. Koirat ovat lyhyissa ketjuissa riveihin ladottujen koppiensa vieressa ja molyavat lahes taukoamatta. Niita on neljakymmentakahdeksan. Istumme Paanasen kanssa rekeen sylikkain ja koirat kuljettavat meita halki lumisten metsien ja peltojen. Melkein romanttista. Koirat ovat alaskan huskyja, matalat ja paksukarvaiset "pitkan matkan mallia" ja korkeammat ja lyhytkarvaisemmat nopeita sprinttereita. Kesaisin ne lomailevat. Heidan laumansa vanhin on kolmentoista.

Pakkaaminen on tuskaa. Tila loppuu kesken ja tavaraa on liikaa. Painorajoitukset ovat lentoyhtioiden keino tehda asioista hankalempia ja minun tekee mieli luovuttaa, jaada lattialle makaamaan X-asennossa ja kieltaytya lahtemasta yhtaan mihinkaan. En ala.

Kommentit